Olen saanut kunnian toimia kaasona ystävälleni. Mahtavaa! Tai niin ajattelin aluksi. Jotain tapahtui. Siihen asti kaikki oli oikeastaan hyvin kunnes hän kysyi minua kaasoksi. Sekosinko minä? Sekosiko morsian? Sekosiko sulhanen vai mitä tapahtui? Yhtäkkiä huomasin että mä en enää ollutkaan kovin toivottua seuraa. Sitten aloin kyselemään asiasta, useamman kerran ja ehkä vähän liikaakin. Kaikki oli kuulemma ok. Mut siltikään en ollut enää kovin toivottua seuraa heidän piireihin. Sit jossain vaiheessa huomasin että ollaan siinä tilanteessa että mä mietin onko meidän ystävyydellä levaisuutta. Viimeksi kaksi päivää sitten soitin päättäväisenä ystävälleni ja olin sanomassa hänelle että olisiko kaikille helpompaa jos jättäytyisin pois kaason velvollisuudesta ja annetaan toisen kaason hoitaa hommat. On nimittäin olemassa toinenkin kaaso. Joka vähän niin kuin kaikella kauneudellaan ja täydellisellä ajantajullaan on saanut minut näyttämään ihan juntilta... On kunnia saada toimia kaasona ja haluan olla tukena ystävälleni. Mutta jos tunnen että tässä mättää jokin, ei kai se voi olla kuvitelmaa kaikki? Suoraan kysyminen ei auta, joten mikä avuksi? Tämä on niin raastavaa.

On myöskin raastavaa katsoa kauniita ihmisiä tällä hetkellä. En ole kateellinen vaan se muistuttaa minua siitä että mieheni ei ehkä pidä minua kauniina enää. Ennen lapsia olin varma siitä että olen kaunis. En todellakaan mikään missi, mutta kivalla tavalla kaunis ihminen. Sitten syntyi lapset ja itsetuntoni ulkonäköni suhteen jäi synnärille. Pitäisi olla vain iloinen siitä että on terveet lapset. Ja olenkin. Se on tärkeintä maailmassa. Silti, mietin veltostunutta vatsanahkaa ja roikkuvia käsivarsia ja väsähtänyttä naamaani. Olen vihainen miehelleni joka on yrittäjänä aina töissä, enkä pääse kuntosalille tai juoksemaan silloin kun haluan. Katsoin tänään Hehkun ja Emilia Vuorisalmen kaunista vartaloa. Hän on hyvällä tavalla kaunis. Todella kauniit ja seksikkäät kasvot, ei liian laiha vaan lihaksikas. Sellainen mäkin haluaisin olla. On varmaan mieheni sairasta huumorintajua vitsailla sillä miltä näytän. Sillä, hänen ei olisi ollut pakko valita minua aikoinaan. Itse asiassa yritin erota hänestä, useaankin otteeseen. Jotenkin hän sai vain puhuttua minut itselleen takaisin. Hän olisi kuulemma parasta mitä minä voin saada. No..kyllähän hän on huippuparas isä lapsille. Hän osallistuu kotitöihin kun kiireiltään ehtii. Hän haluaa minua jne. Mutta, jotain puuttuu. Hän suorittaa tekemistä. Kaiken rakkauden määrä on työn määrä. Puuhastelu ja tekeminen on hänen juttunsa. Puuttuuko mieheni ja minun väliltä rakkaus ja jos, niin kumman puolelta?