Äiti - olen kahden lapsen äiti. Millainen äiti olen? Olenko "tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni" - niin kuin sanotaan..? Kuka määrittelee sen mitä on olla "tarpeeksi" jotakin? Sisältääkö tämä sen että aina ei jaksaisi olla ollenkaan äiti? Haluaisi vain olla. Ilman kenenkään vaatimuksia. Entä otetaanko tässä huomioon esikoisen vaikea synnytys, paha koliikki ja vielä pahempi uhma? Entä se että esikoinen on äärimmäisen herkkä lapsi. Ujo kuin minä pienenä... Entä ne tunteet kun haluaisi että esikoinen olisi reipas säheltäjä, eikä ujopiimä nilkassa roikkuja, kuten minä? ystävän sanoja lainatakseni: " herkän lapsen kanssa tulee usein tunne että joutuu pyytämään anteeksi yhteiskunnalta hänen herkkyyttä ja ujoutta". Se on naulan kantaan. Ja toinen lapsi... no, hän on toinen. Hyvä nukkuja, ei valita turhasta, on iloinen ja kaikin puolin helpompi. Hui! Sanoinko sen ääneen?? Saako noin sanoa? Onko tätä olla tarpeeksi hyvä äiti..

Minä - kuka minä olen? Sitä selvitän jo vuoden kestäneessä terapiassa...kalliilla hinnalla... Toivottavasti rahalla saa - niin kuin sanotaan. Nyt olen kuin minä 20 vuotta sitten. Ihan auki. Kaikki inhottavat lonkerot ovat kaivautuneet esiin onkaloistaan ja se vanha muta on kaivettava esiin, jotta se toivottavasti valuu sateen mukana pois. Minä liittyy äitiin. Millainen oma äitini oli? Kamala ja ihana. Viimeksi oksensin terapian jälkeen kun muistelin sitä kamalaa äitiä. Kuka minä siis olen? Olenko äitini perikuva? En haluaisi että oma äitini on niin hyvä lapsenlapsilleen, sillä eihän hän ollut minullekaan. Onko mummo rakkaampi esikoiselle kuin minä? Entä urani? Pian taas töihin ja mikä minä siellä olen? Kova työntekijä vai "se joka on just palannut äitiyslomalta töihin ja miten noi raskauskilotkin on jääneet sille"-tyyppi? Minuuden löytäminen on rankka kokopäivätyö.

Ihminen - ihmisten edessä... Koska olen niin auki, en uskalla katsoa tuntemattomia enää silmiin. En aina edes tuttujakaan. Mietin että mitä ne kaikki ihmiset mun ympärillä musta ajattelee. Mies sanoo että sillä ei ole mitään väliä. Fiksu mies kun on. Silti, vaikka kukaan ei minua tällä pienellä kylällä kunnolla tunne, on näillä muilla ihmisillä ollut lupa määritellä se millainen ihminen minä olen oman äitini tekojen vuoksi. Ja se on kyllä syvältä se! Todelliset ystävät ovat taas näyttäytyneet... Ikävä on sekin tilanne että hyvä ystäväni löysi miehen Helsingin sykkeestä. Asuu nyt siellä ja nyt on ihan uudet kuviot. Hienoa on että löysi mukavan miehen. Jossain vaiheessa minä ihmisenä vaan lakkasin olemasta hänelle tarpeeksi hyvä ystävä.. Kun mulla ei ole kaikki parasta ja hienointa. Olenhan kahden lapsen äitikin... eikä se ole trendikästä niissä piireissä joissa hän liikkuu nykyään. Keskustelu hänen olemattomista jenkkakahvoista on saanut ihan uuden merkityksen myös minun elämässä.. Mikä on minun roolini hänen elämässä. Tärkeä ystävä kuitenkin on hän mulle.

Kenelle siis riitän? Pitäisi olla kuulemma niin, että kun riittää itselle, riittää muille. Mutta mä en riitä itselleni kun en tiedä missä rajat menee. Entinen minä, olisi laittanut vähän lisää maskaraa ja lähtenyt baanalle sen hyvän ystävän kanssa ja ollut aina trendikäs, saanut katseita osakseen... Vaikka kiloja oli silloin sama kuin nyt näiden kahden lapsen jälkeen, sitä vaan näytti muka paremmalta. Ehkä se vartalon koostumus on vain muuttunut... Onkos sillä sitten mitään väliä? No onhan sillä. Timmit menevät mimmit saa mitä haluu. Tämä maailma elää "cheek"-mäistä hypetystä. Miten meidän muiden käy?