Olen saanut kunnian toimia kaasona ystävälleni. Mahtavaa! Tai niin ajattelin aluksi. Jotain tapahtui. Siihen asti kaikki oli oikeastaan hyvin kunnes hän kysyi minua kaasoksi. Sekosinko minä? Sekosiko morsian? Sekosiko sulhanen vai mitä tapahtui? Yhtäkkiä huomasin että mä en enää ollutkaan kovin toivottua seuraa. Sitten aloin kyselemään asiasta, useamman kerran ja ehkä vähän liikaakin. Kaikki oli kuulemma ok. Mut siltikään en ollut enää kovin toivottua seuraa heidän piireihin. Sit jossain vaiheessa huomasin että ollaan siinä tilanteessa että mä mietin onko meidän ystävyydellä levaisuutta. Viimeksi kaksi päivää sitten soitin päättäväisenä ystävälleni ja olin sanomassa hänelle että olisiko kaikille helpompaa jos jättäytyisin pois kaason velvollisuudesta ja annetaan toisen kaason hoitaa hommat. On nimittäin olemassa toinenkin kaaso. Joka vähän niin kuin kaikella kauneudellaan ja täydellisellä ajantajullaan on saanut minut näyttämään ihan juntilta... On kunnia saada toimia kaasona ja haluan olla tukena ystävälleni. Mutta jos tunnen että tässä mättää jokin, ei kai se voi olla kuvitelmaa kaikki? Suoraan kysyminen ei auta, joten mikä avuksi? Tämä on niin raastavaa.

On myöskin raastavaa katsoa kauniita ihmisiä tällä hetkellä. En ole kateellinen vaan se muistuttaa minua siitä että mieheni ei ehkä pidä minua kauniina enää. Ennen lapsia olin varma siitä että olen kaunis. En todellakaan mikään missi, mutta kivalla tavalla kaunis ihminen. Sitten syntyi lapset ja itsetuntoni ulkonäköni suhteen jäi synnärille. Pitäisi olla vain iloinen siitä että on terveet lapset. Ja olenkin. Se on tärkeintä maailmassa. Silti, mietin veltostunutta vatsanahkaa ja roikkuvia käsivarsia ja väsähtänyttä naamaani. Olen vihainen miehelleni joka on yrittäjänä aina töissä, enkä pääse kuntosalille tai juoksemaan silloin kun haluan. Katsoin tänään Hehkun ja Emilia Vuorisalmen kaunista vartaloa. Hän on hyvällä tavalla kaunis. Todella kauniit ja seksikkäät kasvot, ei liian laiha vaan lihaksikas. Sellainen mäkin haluaisin olla. On varmaan mieheni sairasta huumorintajua vitsailla sillä miltä näytän. Sillä, hänen ei olisi ollut pakko valita minua aikoinaan. Itse asiassa yritin erota hänestä, useaankin otteeseen. Jotenkin hän sai vain puhuttua minut itselleen takaisin. Hän olisi kuulemma parasta mitä minä voin saada. No..kyllähän hän on huippuparas isä lapsille. Hän osallistuu kotitöihin kun kiireiltään ehtii. Hän haluaa minua jne. Mutta, jotain puuttuu. Hän suorittaa tekemistä. Kaiken rakkauden määrä on työn määrä. Puuhastelu ja tekeminen on hänen juttunsa. Puuttuuko mieheni ja minun väliltä rakkaus ja jos, niin kumman puolelta?

Äiti - olen kahden lapsen äiti. Millainen äiti olen? Olenko "tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni" - niin kuin sanotaan..? Kuka määrittelee sen mitä on olla "tarpeeksi" jotakin? Sisältääkö tämä sen että aina ei jaksaisi olla ollenkaan äiti? Haluaisi vain olla. Ilman kenenkään vaatimuksia. Entä otetaanko tässä huomioon esikoisen vaikea synnytys, paha koliikki ja vielä pahempi uhma? Entä se että esikoinen on äärimmäisen herkkä lapsi. Ujo kuin minä pienenä... Entä ne tunteet kun haluaisi että esikoinen olisi reipas säheltäjä, eikä ujopiimä nilkassa roikkuja, kuten minä? ystävän sanoja lainatakseni: " herkän lapsen kanssa tulee usein tunne että joutuu pyytämään anteeksi yhteiskunnalta hänen herkkyyttä ja ujoutta". Se on naulan kantaan. Ja toinen lapsi... no, hän on toinen. Hyvä nukkuja, ei valita turhasta, on iloinen ja kaikin puolin helpompi. Hui! Sanoinko sen ääneen?? Saako noin sanoa? Onko tätä olla tarpeeksi hyvä äiti..

Minä - kuka minä olen? Sitä selvitän jo vuoden kestäneessä terapiassa...kalliilla hinnalla... Toivottavasti rahalla saa - niin kuin sanotaan. Nyt olen kuin minä 20 vuotta sitten. Ihan auki. Kaikki inhottavat lonkerot ovat kaivautuneet esiin onkaloistaan ja se vanha muta on kaivettava esiin, jotta se toivottavasti valuu sateen mukana pois. Minä liittyy äitiin. Millainen oma äitini oli? Kamala ja ihana. Viimeksi oksensin terapian jälkeen kun muistelin sitä kamalaa äitiä. Kuka minä siis olen? Olenko äitini perikuva? En haluaisi että oma äitini on niin hyvä lapsenlapsilleen, sillä eihän hän ollut minullekaan. Onko mummo rakkaampi esikoiselle kuin minä? Entä urani? Pian taas töihin ja mikä minä siellä olen? Kova työntekijä vai "se joka on just palannut äitiyslomalta töihin ja miten noi raskauskilotkin on jääneet sille"-tyyppi? Minuuden löytäminen on rankka kokopäivätyö.

Ihminen - ihmisten edessä... Koska olen niin auki, en uskalla katsoa tuntemattomia enää silmiin. En aina edes tuttujakaan. Mietin että mitä ne kaikki ihmiset mun ympärillä musta ajattelee. Mies sanoo että sillä ei ole mitään väliä. Fiksu mies kun on. Silti, vaikka kukaan ei minua tällä pienellä kylällä kunnolla tunne, on näillä muilla ihmisillä ollut lupa määritellä se millainen ihminen minä olen oman äitini tekojen vuoksi. Ja se on kyllä syvältä se! Todelliset ystävät ovat taas näyttäytyneet... Ikävä on sekin tilanne että hyvä ystäväni löysi miehen Helsingin sykkeestä. Asuu nyt siellä ja nyt on ihan uudet kuviot. Hienoa on että löysi mukavan miehen. Jossain vaiheessa minä ihmisenä vaan lakkasin olemasta hänelle tarpeeksi hyvä ystävä.. Kun mulla ei ole kaikki parasta ja hienointa. Olenhan kahden lapsen äitikin... eikä se ole trendikästä niissä piireissä joissa hän liikkuu nykyään. Keskustelu hänen olemattomista jenkkakahvoista on saanut ihan uuden merkityksen myös minun elämässä.. Mikä on minun roolini hänen elämässä. Tärkeä ystävä kuitenkin on hän mulle.

Kenelle siis riitän? Pitäisi olla kuulemma niin, että kun riittää itselle, riittää muille. Mutta mä en riitä itselleni kun en tiedä missä rajat menee. Entinen minä, olisi laittanut vähän lisää maskaraa ja lähtenyt baanalle sen hyvän ystävän kanssa ja ollut aina trendikäs, saanut katseita osakseen... Vaikka kiloja oli silloin sama kuin nyt näiden kahden lapsen jälkeen, sitä vaan näytti muka paremmalta. Ehkä se vartalon koostumus on vain muuttunut... Onkos sillä sitten mitään väliä? No onhan sillä. Timmit menevät mimmit saa mitä haluu. Tämä maailma elää "cheek"-mäistä hypetystä. Miten meidän muiden käy?